Uutta, puhdasta lunta maassa ja aurinkokin uhkasi pilkahdella. Päätin käväistä Nautelankoskella katsastamassa olisiko veden virtaus pienentynyt ja kara palannut. Tiedostin kyllä, että kuvausrauhan suhteen ajankohta ei paljon huonompi olisi voinut olla: loma-aika ja kaunis ulkoilusää.
Virtaus oli tosiaan pienentynyt, hyvä! Istahdin joen mutkaan odottelemaan ja pian koskikara jo ilmestyikin syötävää hankkimaan. Napsin rauhassa muutamia kuvia. Ulkoilijoita oli paljon liikkeellä ja meteli sen mukainen.
Kohta taakseni ilmestyi vanhempi asiantuntija. “Ihmeen rohkeita nuo linnut ovat!”, asiantuntija ilahtui kiikari kourassaan. Totesin, että niiden on nyt vaan pakko olla rohkeita, jotta saavat haalittua syötävää henkensä pitimiksi, nälkä antaa kummasti rohkeutta.
Hetken oli hiljaista. “Aika likainen tuo lintu kyllä on!”, sanoi asiantuntija hetken mietittyään. Totesin, että linturaasu on kyllä aika puhdas siihen nähden, millaista kuravelliä tämä Aurajoki on. “Lähdenkin tästä kävelemään vähän tuonne päin”, sanoi asiantuntija. Totesin, että se on erinomainen ajatus.
Kara piilotteli. Hyväturkkinen, ilmeikäs kettu pyörähti haistelemassa. Olin tuulenvireen alapuolella, kettu ei minua huomannut. Muut ihmiset eivät puolestaan omilta tohinoiltaan huomanneet kettua. Kettu häipyi, minä jäin.
Kymmenen metrin päähän tuli naisoletettu kameroineen. Tervehti nyökkäämällä, jäi hissukseen koskea tarkkailemaan. Kului puolisen tuntia ja kara saapui mukavalle hollille itseään putsailemaan. Valoja ei enää ollut, mutta tällaistahan tämä.
Kara lähti eteenpäin. Nousin minäkin, ojentelin puutuneita jalkojani, heilautin kiitokseksi kättä naisoletetulle ja lähdin.
Kalusto: E-M1X + M.Zuiko 150-400/4.5
