Mustavalkoisia matkakuvia pukkaa taas, tällä kertaa lokakuun alkupäiviltä Alicantesta.
Espanjan Costa Blancan suunnalla en ollut aikaisemmin käynyt ja rouvallakin aikaa parisenkymmentä vuotta. Lämpimään teki mieli ja Espanjan Costa del Solin suttuinen turaaminen ei kiinnosta lainkaan, joten suunnaksi valikoitui Alicante. Lämpöä haettiin ja sitä oli.
Ja kuivaa. Alueella on viimeksi satanut kunnolla ties koska. Tämä näkyi hyvin varsinkin vuorilla, jossa vesialtaat pölisivät tyhjyyttään. Kuvasarjan 17. kuvassa panoraaman keskellä näkyy keinotekoinen vesiallas, joka on lähes tyhjä. Kesällä alueella ei jouduttu käyttöveden säännöstelyyn, mutta ilmeisesti läheltä liippasi. Tätä se sitten tulee olemaan.
Ja tästä päästäänkin kätevästi lentämisestä aiheutuvaan huonoon omatuntoon. Matkailuun liittyvä lentäminen on tietysti huonosti perusteltavissa, mutta iän karttuessa lämmin ilmanala ja meren läheisyys helpottavat nivelkolotuksia ja atooppista ihoa melko tavalla.
Turisteja oli vielä liikkeellä yllättävän paljon, mutta ei enää tungoksiksi asti. Muutaman korttelin kun kävelee ydinkeskustasta kauemmas, niin turistit puuttuvat jo lähes tyystin.
Ruoka on matkojen tärkeä pointti ja Alicanten alueella meren antimet ovat pääosassa. Ja laadukkaat tapakset. Tälläkin kertaa poikkesimme myös Michelin-maininnan saaneessa syöttölässä – ja jälleen petyimme. Jokuseenkin misukkaravintolaan olemme Euroopassa tutustuneet ja lähes poikkeuksetta kokemus ei ole vastannut odotuksia. Fakta on, että Suomessa fine dining -taso on pirun kova – ja ovatkohan ne Michelinin kriteerit Etelä-Euroopassa ihan samalla levelillä kuin Suomessa. Jälleen muistutus siitä, että kortteliraflat ovat etelässä laadukkaita.
Nykytaiteen museo MACA on tutustumisen arvoinen. Lisäksi museon viereisessä Basilica de Santa Mariassa sattui olemaan vihkimisseremonia, jonka päättymishässäköitä oli mukava seurailla.
Kamerakalustona tällä kertaa reissussa mukana OM-1 ja M.Zuikot 17/1.2 ja 12-100/4. Panoraamat käsivaralta.
Tuosta M.Zuiko 17/1.2 Pro:sta on tullut luontokuvausgenreä lukuunottamatta todellinen mieliobjektiivi. Erittäin terävä piirto täydelläkin aukolla kulmasta kulmaan, nätti bokeh ja yleisobjektiiviksi passeli noin 35-millinen kinovastaavuus. Eikä valovoimasta varsinaisesti haittaakaan ole. 17-, 25- ja 45-milliset 1.2 Pro:t ovat mitoiltaan lähes saman kokoisia ja 45-millinen on 17-millisen ohella usein kameran keulalla, myös luontokuva-askareissa. Hämärähommissa valovoima on poikaa. 25-milliselle en oikein löytänyt käyttöä ja se onkin lähtenyt kiertoon.
Monenlaista silmäniloa tarjolla ja runsaasti! Värien puuttuminen ei haittaa sitten pätkääkään.
Kiitti! Ehkä ne väritkin vielä joskus palaavat.