Olen tehnyt retkeilyreissuja Lapissa neljänä vuosikymmenenä. Reissut olen ajoittanut etupäässä syksyyn, mutta olen retkeillyt myös alkukesästä heti lumien sulamisen jälkeen ja jonkun verran myös keskellä kesää.

Lapin retkeilyreissut aloittelin Hammaskairasta, metsälappi veti puoleensa. Majoitteena oli tuolloin Viherron Heikin valmistama loue. Louteen kanssa retkeilyssä on ihan omanlaisensa tunnelma: tulet lämmittävät ja näkymä on laaja. Louteen keskisalkoa ei kaadettu metsästä, vaan keskisalon virkaa toimitti teleskooppionkivapa.




Hammaskairan vuosien jälkeen alkoi tehdä mieli avarampaan maastoon ja retkeilin käsivarressa, Paistuntureilla, Norjan Varangilla ja erityisesti Muotkatuntureilla. Ruotsin puolellakin poikkesin, mutta se ei oikein ollut minun juttuni.





Hammaskairan vuosien jälkeen en ole enää reissuilla tulia tehnyt.
+++
Talven mittaan mietin, että jos vielä kerran lähtisin rinkkaa kantamaan jäähyväisreissulle.
Vuodenvaihteen tienoilla suunnitelman ylle alkoi kasaantua synkkiä pilviä: alkillesjänteen alaosan kiinnityskohta ärtyi ja tulehtui. Helmi-maaliskuun tienoilla tilanne oli niin paha, että en pystynyt kävellen edes kauppareissulle. Popsin tulehduskipulääkekuureja jotka helpottivat hetken. Terveysaseman fyssarilta sain venyttelyohjeita, jotka pahensivat tilannetta. Jätin venyttelyt sikseen.
Vihdoin kesäkuussa sain lähetteen TAYSin ortopolille, jossa tilanne tutkittiin ja MRI-kuvattiin. Työeläkeläiset ovat valitettavasti jonon hännillä. Vaurioita oli, mutta puukko ei ollut onneksi tarpeen. Ortopolin fyssarilta sain jumppaohjeet ja vihdoin jumppaamisen avulla tilanne alkoi rauhoittua. Syyskuun alkuun mennessä oireet helpottivat niin paljon että saatoin tehdä lähtöpäätöksen. Pieniä korotuspaloja kantapään alla joudun käyttämään vielä pitkään, ehkä lopun elämääni.
Elokuun mittaan oli ollut aaltoilevia flunssaoireita, viilteleviä päänsärkyjä ja sen sellaisia, mutta en niihin sen kummemmin kiinnitellyt huomiota. Olo oli enimmäkseen oikein hyvä.
Pakkasin rinkkaan 10 päivän muonat, ajattelin että kuljeskelen Muotkatuntureilla tuntemuksien mukaan. Maisemathan ovat jo hyvin tuttuja vuosien varrelta.
Kolme ensimmäistä päivää meni oikein hyvin, mutta sitten kunto romahti täysin ja iski totaalinen väsymys. Pakki meni hiukan sekaisin ja vasempaan silmäänkin iski silmätulehdus. Päässä viilteli.
Mikäs siinä, leiripaikka oli hyvä, varusteet kunnossa ja muonaa riitti. Ei mitään hätää. Lepäilin leirissä neljä päivää, välillä tein pieniä kävelylenkkejä ja kuulostelin olon kehittymistä.
Olo alkoi kohentua, mutta syvemmälle en enää lähtenyt vaan köpöttelin hiljalleen kohti autoa. Tämä osoittautui oikeaksi ratkaisuksi. Tätä kirjoittaessani vajaa viikko kotiinpalun jälkeen kunto on edelleenkin todella väsynyt. Koronaa on kuulemma liikkeellä, sitkasta tuntuu olevan.
Pidemmät retkeilyt saavat minun osaltani olla nyt tässä. Terveenä olen tätä reissua lukuunottamatta saanut kulkea ja monenlaista on tullut nähtyä ja koettua. Mitään ei jää hampaankoloon. Hienoja muistoja!
+++
Moni asia on vuosien mittaan muuttunut. Varusteet ovat keventyneet, makuualustat pehmentyneet. Yksinkulkijalle hätälähettimet ovat tulleet arkipäiväksi.
Mutta yksi vanha vimpain on, yhä käy ja kukkuu. Rönttäkellona on edelleen Suunto T6, jonka hommasin keväällä 2006. Rannehihnan olen joskus vaihtanut ja CR 2032-paristonkin pystyy vaihtamaan itse. En luovu.
Ilmaston lämpenemisen merkit ovat selvät. Puuraja nousee ylemmäs, riekonmarja kukkii yhä useammin myös syksyisin. Räkkäkausi alkaa kesällä aikaisemmin ja jatkuu syksyllä pidempään. Vanhojen maastokarttojen paljakkamekinnöillä saattaa kasvaa jo koivikkoa.
Koronapandemian aikaan retkeilijämäärät räjähtivät. Roskaa alkoi näkyä yhä useammin maastossa.
Aikoinaan Hammaskairan retkillä jätin käytetyt teepussit maastoon. Sitten aloitin erään retken samalta leiripaikalta, johon olin kolme vuotta aikaisemmin retken lopettanut: siinä ne jättämäni teepussinraadot olivat edelleen lähes käyttövalmiina. Sen jälkeen olen kantanut käytetyt teepussitkin takaisin kotiin.
Törmäsin tällä viimeisellä retkellä Minna Jakosuon vetämään vaellusporukkaan. Juttelin paluumatkalla muutaman porukassa mukana olleen kanssa ja he kertoivat Minnan olevan erityisen tarkka roskien suhteen. Hieno homma!
Riekonmetsästäjiä on syksyisin maastossa lukumääräisesti enemmän ja myös syvemmällä. Syynä tähän on liikenteen sähköistyminen. Kulkevat sähköavusteisilla flatbikeilla pitkiä matkoja nopeasti, leirikamppeet peräkärryissä. Vähäinen kunnioitukseni metsästäjiä kohtaan vähenee edelleen.
En jää kaipaamaan.
+++
Kamerakalustona oli reissussa mukana OM-1 -runko, sekä M-Zuiko 12-40/2.8 ja yökuvia varten Panasonic Leica Summilux 12/1.4. Yksi vara-akku ja virtapankki, jota voi käyttää objektiivinlämmittimeen sekä kameran lataamiseen. Sen verran kuivat ja tuuliset olivat kelit, että obiskanlämmitintä en tarvinnut. Ja se yksi vara-akkukin riitti. Lisäksi vanha, kevyt retkijalusta ja lankalaukaisin.
Linnuratakuvan taivas on kasattu Sequatorilla 34:stä 20 sekunnin valotuksesta. Etuala on puolestaan kaksi aukkoa alivalotetusta kuvasta, muutoin punainen teltta palaa puhki.














Leave a Reply