Luopumisia

Hammaskairasta se aikoinaan alkoi, vaellusretket Lapin erämaissa.

Viime vuosina olen havainnut palon hiipuneen, ehkä siksi, että luontokuvaamisen tiimoilta tulee yövyttyä piilokojuissa vuosittain yö jos toinenkin. Erämaassa kulkemisesta ei saa enää samanlaisia kicksejä kuin aikaisemmin ja mukavuudenhalu alkaa näillä kilometreillä jo viedä voiton. Vaellushommat alkaa olla notkeampien ukkojen ja akkojen puuhia.

Vielä kerran suuntasin syyskuun lopulla Hammaskairaan perinneretkeilyn merkeissä louteen ja kirveen kanssa. Tavoitteena oli tulilla istuskelua ja kevyttä kulkemista rinkka selässä.

Sääennusteet eivät näyttäneet parhaimmalta mahdollisilta, lunta ja kovaa tuultakin uhottiin. Suuntasin ensimmäiseksi yöksi varoilta suojaiseen paikkaan, avomajoitteen kanssa on syytä olla hiukan tarkempana. Illan tullen alkoikin tuuli nousemaan, muutama lumihiutalekin leijaili.

Käytän louteen keskisalkona kokoontaitettavaa, hiilikuituista onkivapaa. En halua tehdä metsästä puita yhtään enempää kuin on pakko ja onkivapa on kevyt kantaa. Kovin suurta kuormaa vapa ei kestä, mutta normikelit kuitenkin.

Ensimmäisenä yönä puoli kolmen aikaan heräsin siihen, kun loue romahti päälleni. Ymmärsin heti, mitä oli tapahtunut: märkää lunta oli satanut niin paljon, että vapa oli pettänyt. Märkä lumipeite todella painoi päälläni. Kaivauduin makuupussista louteen alta ulos ja ei kun kalsarit jalassa lumisateeseen kirveen kanssa otsalampun valossa uutta salkoa etsimään. Nopeastihan se järjestyi, ei siinä montaa minuuttia mennyt. Lunta oli tullut ihan reippaasti.

Aamuun mennessä märkää lunta oli maassa yli 20 senttiä. No, eipä siinä mitään, leiripaikka oli suojainen ja polttopuita riitti.

Kiipesin sen verran tunturiin, että pääsin kännykkäverkkoon viestittämään kotiin, että kaikki ok. Sääennusteet näyttivät kehnoilta, puolisen päivää poutaa ja sitten vesisateita. Lumien sulamistakin olisi syytä odotella pari päivää. Mikäpä tässä tulilla istuskellessa ja maailman menoa miettiessä.

Vesisade yltyi ja loue alkoi vuotaa. Louteeni on Heikki Viherron ompelema Vihe I, ikää sillä täytyy olla jo parikymmentä vuotta. Kangas on näköjään vuosien mittaan hapertunut ja alkoi nyt päästää vettä läpi. Monet reissut on suojaa antanut, kesällä ja talvella, mutta nyt on tullut aika luopua.

Vuonna 2018 hommasin vaellusreissuja varten PLB1-hätälähettimen, jolla saa lähetettyä hätäkutsun sellaisissa olosuhteissa, joissa kännykkäverkko ei toimi. Hätälähettimessä on testitoiminto, jolla voi testata lähettimen toiminnan ja pariston kunnon. Ennen retkeä tekemäni testin perusteella totesin, että tämä on myös hätälähettimelle viimeinen retki: paristo alkaa olla siinä kunnossa, että sen kanssa ei enää montaa tuntia apua odotella. Eläkkeelle pääsee sekin.

Tällä kertaa reissussa tuli valokuvattua tavattoman vähän, mutta muutama sananen kuvausvarustuksistani vaellusreissuilla.

Perusvarustuksena on OM-1 ja siinä kiinni yleisobjektiivi, joka tällä kertaa oli M.Zuiko 12-40/2.8. Kamera on kiinni rinkan viillekkeessä Peak Design Capture Clipin avulla. Hyväksi todettu yhdistelmä, myös sateella.

Mahdollisia revontulia varten mukana rinkassa on Panasonic Leica Summilux 12/1.4, sekä vanha kevytjalusta Slik Sprint Mini GM. Rinkassa on myös revontulikuvauksia varten USB-liitäntäinen objektiivin lämmitinpanta sekä virtapankki.

Vara-akkuja on vain yksi, sillä tarvittaessa akut pystyy lisälataamaan virtapankin avulla.