Poikkesin huhtikuun alkupuolella talousmetsolassa lumien aikaan katsomassa, josko tänäkin keväänä näkyisi metsoukkojen jälkiä. Näkyihän niitä, ainakin kahdet.
Reilu viikkoa ennen vappua virittelin toiveikkaana piilokokojua. Uutta lunta oli juuri satanut parisenkymmentä senttiä. Heti ensimmäisenä aamuna tärppäsikin ja sain eteläsuomalaisittain vähän harvinaisempia kuvia soivasta metsosta lumimaisemassa.
Parin päivän päästä lumet olivat jo sulaneet. Siirtelin kojua pariin otteeseen hiukan paikasta toiseen.
Soidin oli tällä kertaa vaisu ja nopeasti ohi: alkoi tavallista myöhemmin, mutta loppui tavalliseen tapaan vapun tienoilla. Kukkoja oli nyt vain kolme. Koppelot poikkesivat pikaisesti vain kahtena aamuna, enkä tällä kertaa saanut tyttöjä kuviin lainkaan. Vain kerran kuulin nujakointipauketta, mutta silloin koju oli kuvauksia ajatellen väärässä paikassa.
Saapa tulevina keväinä nähdä, onko tämä soidinpaikka kokonaan hiipumassa.
Olosuhteisiin nähden kuvia tuli melko mukavasti ja muutamaan lentokuvaan olen kohtuullisen tyytyväinen. Varsinkin 45-millisellä napsituissa lähiposeerauksissa on mielestäni mukava tunnelma.
Kalustona kuvauksissa kaksi OM-1 -runkoa ja M.Zuikot 45/1.2, 40-150/2.8 ja 150-400/4.5.
Komia ukko, mutta ne taistelevat metso kuvat on harvinaisia kuin hampaat kanalla. Avohakkuut ja siinä menneet soidinpaikat on saaneet metson soitimen muuttumaan yksittäisten koiraitten pullisteluesityksiksi. Jos nyt sattuisi naapuri liian läheiselle kummulle eksymään niin saa kai siitä pienen flaidiksen aikaan. Täällä Etelä-Karjalassa on hakkuut punasella, lentokenttää tulee sellasta vauhtia että hirvittää, on kiire ennenkuin EU kieltää avohakkuut.
Hurjaa ja surullista on hakkuuvauhti Suomessa tällä hetkellä. Saapa nähdä, mikä on tämänkin soidinseudun kohtalo lähitulevaisuudessa. Metson soitimessa on jotain ihmeellisä mystiikkaa, jota on hieno seurailla vaikka ei saisi kuvan kuvaa.